Pekingissä hiihdetään nyt lujaa. Meillä hiihdetään pikkusen hiljempaa. Yhteistä meille ja pekingiläisille näyttäisi olevan, että lunta tulee välillä kuin turkin hihasta. Latua yritetään polettaa reitistölle. Ensin ei lunta ollut tarpeeksi ja sitten on tuisku tukkinut ladun heti, kun latukone tai polettaja kelkka on kulkenut. Mukavaa on kuitenkin ollut, että hiihtämään on heti kotiovelta päässyt. Ei minua haittaa, vaikka ladulla hiukan lunta onkin.

Eilen maalasimme taas lähes koko päivän. Mietimme uusia maalausharjoituksia. Yhtenä ideana kävi ilmassa, että maalaamme jostain runosta tai tarinasta. Tai kenties teemmekin toisin päin. Kirjoitamme maalauksesta tai piirroksista tarinnan. Opintosuunnitelmissakin kehoitetaan poikkitaiteellisuuteen.

Mitenkähän näistä minun tavallisista talvikuvista voisi siirtyä poikkitaiteelliseen kerrontaan? Jouluksi olen irroitellut kuvilla ja tonttutarinoilla, mutta kuka seikkailisi ihan helmikuun hangilla ja lumisilla laduilla? Hmm. Sykkisikö kenties runosuoni. Vaikkapa tähän tyyliin:

Pehmeää puuterilunta uralla,

vieressä nauha ilveksen jälkiä,

sinistä taivasta vasten

piirtyvät lumiset puut.

 

Talviauringon kylmä valo

heijastuu lumen pintaan.

Kovin on kylmä vaiverolla,

kun  kuurakiteet peittona vain.

 

Kylki männyn kaarnaisen

tuulen suojan antaa.

En henno kättä ojentaa,

en lunta lehdiltä pudottaa.

 

Harmaan päivän kauneus

hiihtäjän suksen alla on.

Suksi luistaa.

Mieli lepää.

Hiki iholla,

nyt hyvä olla on.

 

Illan sini länsitaivaalla,

polku suolla

keskellä kitukoivujen.

Lämmin tunne rinnassa,

vaikka pakkanen pipon reunaan

kuuraa kasvattaa.

 

Joka päivä, joka ilta

sama maisema

aina erilainen.

Luontoäidin värimaailma

on kovin monenlainen.

 

Hiljainen metsä

tuiskun jälkeen

kutsuu kahlaamaan.

Lumikengät kanna ei.

Toista on oravalla,

tai jäniksellä.

Eläimiltä tassun jäljet vain

lummelle jäi.

 

Mäntymetsän kaarnakyljet

kullan ruskeana hohtaa.

Mikäs täällä on samoillessa,

kun jalat ovat maassa

ja silmät näkevät sinisen taivaan.

 

Rankka lenkki uuvuttaa lulminaisen.

Koivun oksalle hän kipaisee.

Ottaa lepoasennon.

Pään painaa oksan haaraan.

Sulkee silmät.

Avaa mielen.

Ottaa rauhan vastaan.

 

Siinä oli tunnelmia

retkiltä talvisilta.

Välillä lunta tuiskutti

ja viima vihmoi naamaa.

Kunnes aurinko kultainen

herätteli mieltä.

Olisko aika heittää pois

kaikki raskas kuormasta

ja antaa luonnon hoitaa.

 

Joulukaktus kukkansa

ojensi vuoripalmun lehdelle.

Näin se kaunis ystävyys

toisillensa antaa.

 

 

Oikein hyvää ystävänpäivää huomiselle teille kaikille blogiystäville. Olekoon päivänne onnellisia ja tuleva viikkone antoisa.