Lapin ruska taitaa olla jo mennyttä. Me kävimme Pallaksen maisemissa syyskuun puolivälin jälkeen. Olisikohan Kukkolankoski portti Lapin lomalle ja varis porttivahti. Jokatapauksessa Kukkolankoskelle pitää aina poiketa, jos länsirajaa kulkee kohti pohjoista. Pitää tarkistaa, että paljonko kosken kiviä on näkösällä.

Kauas on meiltä sen verran pitkä matka, että päivä menee ajaessa. Poikkesimme Kolarista Äkäslompolan kautta Pallastunturintielle ja siitä vuokramökille. Äkäslompolon kautta siksi, että halusimme kerrankin nähdä Äkäsjoen ja Yllästunturin lumettomaan aikaan.

 

Ensimmäinen retkipäivä oli sunnuntai. Sää oli sateinen ja tuulinen. Silloin suunnistimme Palkaskerolle Pallaksen luontokeskuksen pihasta. Palkaskero on tämä nyppylä alakuvassa. Minulle ei ihan tarkkaan selvinnyt, mikä ero on tunturilla ja kerolla. Kero tarkoittaa ilmeisesti tuollaista kiviroveikkoista huippua tunturissa. Pallastunturilla on näitä keroja useampia. Pallastunturi on tavallaan tunturijono.

 

Ehkäpä tämä kuva kuvaa jollain tapaa päivän säätä. Pisaroita tuli vaakatasossa. Kun pyyhki objektiivin puhtaaksi, ei ehtinyt ottaa yhtään kuvaa, kun jo oli uudet pisarat sotkemassa kuvaa. Polku ylhäällä oli hyvin kivikkoinen, eikä sitä ollut tasoiteltu lainkaan. Kostealla ilmalla kivet olivat myös vähän liukkaat. Hyvin pitävät kengät olivat paikallaan. Huono jalkainen kulkija oli onnellinen tukevista ja pitävistä vaellussaappaistaan.

 

Juolukka ja päivän pisaroita

 

Riekonmarja

 

Pakaskeron reitti on noin 7 km. Pitää muistaa, että kilometrit tunturin rinteessä eivät ole samanlaisia kuin tasamaalla. Meillä taisi mennä yli kaksi tuntia reitillä. Sade ja tuuli eivät houkutelleet pitämään taukoa. Paikoin lyhyet jalat eivät meinanneet riittää kavutessa louhikkoisinta osuutta. Kuution kivipaasissa on se hyvä puoli, että se ei keiku jalan alla. Toisin kuin ne pienemmät kivet, joita oli niitäkin osuuksia. Pakaskeron reitillä ei ole rakennettua taukopaikkaa. Reittimerkintöjen suhteen kannattaa olla myös tarkkana, jotta pysyy reitillä sumuisessa ilmassa.

 

Maanantaina halusimme hiukan kevyempiä reittejä. Ensiksi suunnistimme Pallasjärvelle. Sieltä lähdimme kiertämään Pyhäjoen luontopolkua. Polun pituus on kolmisen kilometriä. Tämä on suosittelemisen arvoinen polku. Polulla ei ole hirveästi korkeuseroa. Osittain polku on myös helppokulkuista. Lomareissun helmi löytyi tämän polun varrelta. Pyhäjoki laski tällaiseen suvantolampeen, josta se jatkoi koskena matkaa kohti Pallasjärveä. Ilma oli kaunis, silti polulla oli muita kulkijoita tosi vähän.

 

 

Pyhäjoen polun kiersimme sen verran sukkelaan, että iltapäivästä jäi aikaa tehdä toinen pyrähdys. Kanssaretkeilijät halusivat Särkitunturiin. Särkitunturilla oli moni muukin reissaaja. Alkumatka tunturiin ja tulistelupaikoille on tasoitettua sorapolkua. Tulistelupaikan jälkeen polku muuttuu kivikkoisemmaksi, mutta ei louhikkoiseksi. Nousua toki on, mutta matka taittuu ylöspäinkin hyvää kävelyvauhtia. Särkitunturilta näkyy sitten lähialueen muille tuntureille tosi hyvin. Särkituntureilta näki mm. Yllästunturin ja Levin laskettelurinteet. Länteen päin tiiraillessa näkyvät Pallaksen tunturijono.

 

Tiistaina päätimme ajella vähän autolla. Ajelimme Hettaan Enontekiön kirkonkylälle. Menomatkan söörailimme pohjoistareittiä lappilaisten kylien kautta (Raattama-Ketomella-Peltovuoma-Vuontisjärvi). Tarkoitus oli kipaista Ounastunturille. Karttaselaimessa oli P-paikka kansallispuiston rajalla metsätien päässä. Kävipä niin, että tien tukkona oli puomi, ja porukka ei ollut innokas talsimaan kahdeksaa kilometriä yhteen suuntaan Ounastunturille. Niinpä menimme luontokeskukseen. Sieltä lähtee kuntopolku Jyppyrälle. Jyppyrä on siitä mukava paikka, että kiipeämistä on vain vajaa kilometriä. Näköalapaikalta näkee silti vaikka kuinka kauas ja vaikka mihin suuntaan. Näkee jopa sen Ounastunturin. Ja aurinko paistoi suoraan kameraan Ounastunturia tiiraillessa.

Tunturi-Lapin luontokeskus Hetassa oli mukava paikka. Siellä oli hienoja näyttelyitä. Oikein hyvän mielen näyttely oli Janette Backmanin Satu maahispeikosta. Näyttely on luontokeskuksessa vielä 27.10.2022 asti. Kannattaa käydä katsomassa. Tässä linkki hänen kotisivuilleen: Janette Backman

Lintuihmisille mielenkiintoinen näyttely on Lauri Pappilan puulinnut. Hän on veistänyt puusta lintuja ja maalannut ne tunnistettaviksi. Lintuja näyttelyssä on yli sata. Pappilan linnuista suurin osa tuhoutui hänen verstaan tulipalossa. Pappilan linnut ovat yksi Tunturi-Lapin luontokeskuksen pysyviä näyttelyitä. Tästä pääsette katsomaan muitakin pysyviä näyttelyitä: KLIK

Luontokeskuksen auditoriassa katsoimme myös multimediaesityksen kansallispuistosta. Tätä kannattaa pyytää henkilökunnalta. Bonuksena luontokeskuksen pihalla on laavu ja tulistelupaikka, jossa voi käräyttää eväsmakkarat. Niitä kun emme jaksaneet lähteä paistamaan Ounastunturille. Ounastunturin reitille olisi ilmeisesti päässyt venekyydillä, mutta emmehän me sellaisesta kyytiä halunneet. Ajelimme sitten Kilpisjärventietä Muonioon takaisin. Tämä reitti on paljon tylsempi kuin kylien kautta kiertävä reitti. Väsyneille jaloille tällainen lepopäivä teki hyvää. Aikaa oli illalla lämmittää myös mökin yhteydessä oleva rantasauna. Olipas ihanaa huljutella jalkoja hyytävän kylmässä järvivedessä. En tarennut uida. Joku kohtuus se on minullakin itsensä kiduttamisessa.

Keskiviikko oli viimeinen retkipäivä. Silloin suunnistimme uusin voimin Taivaskerolle heti aamusta. Onneksi. Silloin oli vielä reitillä aika hiljaista. Taivaskeron reitti on noin kahdeksan, yhdeksän kilometriä pitkä. Mukavasti nousee koko matkan ihan ylös asti. Polku on aluksi hyvin tasoitettu, mutta ylhäällä on sitten keroille tyypillistä kivirakkaa. Taivaskerolla polkua on kuitenkin hieman tasoitettu, joten hirvittävän isoja kivilohkareita ei tarvitse kiivetä ylös. Pienemmät kivet on aseteltu polulle tasaisemmin. Pistää miettimään, että nouseeko ylös asti kivirakan nähdäkseen vai kaukaisien maisemien takia.

 

Onni suosi meitä sään suhteen. Ilmaperspektiivi tuli hyvin esille. Eväätkin pystyimme syömään tyynen puolella tunturia.

 

Taivaskeron reitillä oli liikkeellä muitakin vaeltajia. Osa kiersi koko reitin. Osa palasi varmaan takaisin samaa reittiä. Paluu osuudelta näki hyvin, kun kurun toisella puolen kulki ihmisiä kuin muurahaisia ylöspäin. Jotenkin ylöspäin nousu on helpompaa kuin alastulo. Alastullessa jokainen askel piti asetella tarkkaan, jotta jalka ei lipeä. Yllätykseksi alastulo kävi vanhoihin polviini enemmän kuin ylös kipuaminen. Oliskohan yläsnousu ollut tasoitellumpaa kuin paluureitti alas.

 

Onneksi olimme liikkeellä heti aamupäivästä. Palatessamme Taivaskerolta luontokeskuksen ja hotellin parkkipaikka oli täynnä autoja. Autoja oli parkkeerattu tien laitaakin. Muutaman sadan metrin päässä oli lähes tyhjä parkkipaikka. Aika omituista, että ihminen ei jaksa kävellä parkkipaikalta reittien lähtöpisteeseen muutamaa sataa metriä, kun kumminkin jaksaa paarustaa tunturissa likemmäs kymmenen kilometriä. Pallas-Yllästunturin kansallispuiston reitit olivat ainakin Pallaksen puolella hyvin merkittyjä, joten tällainen satunnainen kulkijakin uskaltaa lähteä reittejä kulkemaan. Eikä poluilla tarvinnut näin ruska-aikaan yksi olla.

 

Taivaskero oli hyvä päätös mukavalle lomalle ystävien seurassa. Torstaina pakkasimme tavarat autoon ja suuntasimme kotiin. Paluumatkankin kiersimme Äkäslompolon ja Ylläsjärven kautta. Ajelimme rantatietä pitkin Pelloon. Pellon kohdalta poikkesimme länsinaapurin puolelle ja ajelimme Torniojoen länsipuolta Haaparantaan. Hiljaista oli liikenne Haaparannasta pohjoiseen. Oliskohan syynä ollut tietyö, jonka takia oli kiertotie pitkin sorateitä.

Kotiin olemme palanneet runsas viikko sitten. Päivitys reissusta venyi, kun elimistö asettui loma-asentoon. Mitään ei jaksaisi nyt tehdä. Luuleekohan elimistö, että nyt voisi jo ruveta talviunille. Sääennusteessa on vielä ihan syksyisiä ilmoja, joten talviunien aika ei vielä ole. Hyvää alkanutta lokakuuta teille kaikille!