lauantai, 25. helmikuu 2017

Maarja-Magdaleena -lapaset

Tytär toi Tallinnan reissulta kerran minulle tuliaisia. Paketissa olivat virolaisen Maarja-Magdaleena -lapasten ohjeet ja tarvikkeet. Ohjeet olivat myös onneksi englanniksikin, joten pääsin jyvälle ohjeista. Langat olivat kaksisäikeistä villalankaa. Puikkojen ohjekoko oli 1,5. Puikolle tuli 18 silmukkaa. Minä neuloin lapaset puikoilla nro 2,5. Lapasista tuli ohjeilla minun käteensi sopivat. Minulla onkin naiseksi kohtalaisen isot kädet, joten pienemmillä puikoilla olisin luultavasti joutunut lisäämään silmukoiden määrää.Maarja-Magdaleena-lapaset.jpg

Malli on virolainen perinnelapanen. Malliltaan lapanen on ennemminkin neulekintas. Ranneosa neulotoon kyllä 2 oikein, 2 nurin, mutta oikeat ja nurjat silmukat neulotaan eri väreillä. Neulemallia kutsutaan ohjeessa kalastajanneuleeksi. Ranneosa ei ole siten oikeastaan joustinneuletta, vaan hyvin napakkaa joustamatonta neulosta. Peukalo on hyvin leveä. Ohje piti tarkistaa useaan otteeseen, jotta uskoin peukalon olevan noin leveän. Leveä peukalo tukee kintasmaista vaikutelmaa. Lopputuloksena ovat tiiviit, väljät ja helposti puettavat neulekintaat.

Minulla on jemmassa suomalainen perinnelapaskirja ja sen lisäksi useita modernisoituja perinnelapasten ohjeita. Ongelmana on saada täältä noin ohutta lankaa, joka sopisi vanhojen mallien silmukkamääriin. Vaihteeksi oli mukava neuloa jotain perinteistä.

keskiviikko, 22. helmikuu 2017

Pitäisikö minunkin?

Järvellä on ollut moneen otteeseen kansainvaellus. Pilkkikisoja on ollut talven mittaan useitakin. Kala on kuulema napannut kokkuun ihan kotirannan tuntumassa. Parhaimmillaan kalaa on kiskottu neljässä tunnissa yli kaksikymmentä kiloa. Nämä pilkkijät olivat kisailemassa jäällä tänään. Tosin kuvasta luulisi, että kököttävät sänkipellolla.

Pilkkij%C3%A4t.jpg

Mietiskelin, että onhan se noloa ostaa kaupasta alaskan pollokkia, joka on pyydetty Tyyneltämereltä ja pakattu Kiinassa. Nolostumista lisää, että kalaisa järvi on muutaman kymmenen metrin päässä. Puolustukseksi sanottakoon, että olen hirvittävän huono kalamies, kalan perkaaja ja kalan laittaja. Kerran talvessa ostan pilkkitoukkia, jotka yleensä mätänevät purkkiin. Joskus käyn kairaamassa jokusen reiän jäähän ja liottelen matosia koukussa. Harvoin saan sintin sinttiä. Meinasin jo tänään ostaa toukkapurkin, mutta kalenteri näytti mustan kuun aikaa. Kala ei kuulema nappaa mustan kuun aikaan. Sitä paitsi, nyt on kamalan kylmä viimakin. Odottelen siis kirkkaanpaa kuuta ja lämpöisempiä päiviä kalastuskauden avaukseen. Kainuulaisella vaaralla lapsuuden ja nuoruuden viettäneenä minulla ei ole kovin läheistä suhdetta kalastukseen. Kotonani äiti hoito kalastuspuolen. Hänkin kalasteli vain keväisin ja kesäisin.

Tein muuten niistä Kiinassa pakatuista pollokeista turkkilaisia pikkukaloja. Resepti on Vanhan Rouvan blogista. Ensimmäiset kalat menivät Mölli-kissan suuhun. Panin kalat suolaantumaan kuppiin ja kupin jätin keittiön työtasolle. Aikani työhuoneessa värkättyäni menin paistamaan kaloja. Kissa istui työtasolla ja pisteli antaumuksella kaloja kupista poskeensa. Kissa lensi pihalle ja loput kalat kompostiin. Meillä ei kissaa palkita huonosta käytöksestä. Sinä päivänä söimme uunimakkaroita. Toinen kerta meni kalan paistamisessa paremmin. Vahingosta viisastuneena laitoin kalat nyt jääkaappiin suolaantumaan. Hyviä olivat pollokit turkkilaisittain.

Pilkinhän minä tänään. Kävin päivällä kuntosaliryhmässä ja illalla olimme menossa naapurin rouvan kanssa lavikseen. Minua väsytti aivan vietävästi. Hiljaisuutta autossa kesti liian pitkään. Naapurin rouva kysäisi minulta äkkiä: "Nukutko sinä?" Minuutti hiljaisuutta ja minä ehdin pilkkiä. En ajanut. Naapurin rouva ajoi.

tiistai, 21. helmikuu 2017

Kyllä kelpaa

Nyt on ladut mainiossa kunnossa. Viikon päivät ovat Rokuan ja Utajärven retkiladut olleet konevoimin auki. Tässä kulki aikaisemmin luomulatuni. Tänään menin hiihtämään ja latukone oli jo tampannut latua. Perinteisen ura ei ollut vielä ajettu, mutta saattoipa tuota lykkiä tälläkin luistelubaanalla.

Latu.jpg

Aurinko, ketale ei loistanut hiihtoretkeni aikana. Viimakin puri poskiin mennen, tullen, palatessa. Luisto oli mitä mainioin, joten viimasta huolimatta mukava oli sivakoida. Tämä Rokuan ja Utajärven välinen retkilatu on helppoa hiihdettävää. Rokuan mäkien jälkeen maasto on loivasti kumpuilevaa. Latu kulkee monenlaisten maisemien halki.

Latu2.jpg

Ladun varressa on kuusikko, jossa metsää ei näe puilta.

Kuusimets%C3%A4.jpg

Opasteitakin löytyy, jotta tietää mihin soittaa apua, jos uupumus iskee ennen maalikyliä.

Opaste.jpg

Opaste3.jpg

Jos matka kestää kesään asti, patikkareitinkin opasteet ovat neuvomassa lähimpään vessaan. Vähän matkaa vielä täytyy pihistellä. Vaivaiset 14 km on vessaan matkaa.

Opaste2.jpg

Latu kulkee sähkölinjan ja radan poikki. Käännyin radalta takaisin. Sähkölinjalla kulkee myös kelkkareitti. Joskus kelkkailijat eivät muista pysyä omalla reitillään, vaan hurauttavat ladullakin. Laturaivoa ei tällä ladulla kuitenkaan ole vielä esiintynyt. Tosin kelkkailijoita pahempaa jälkeä tekevät mökijöillä rällääjät. Mökijän jäljiltä latu on todellakin pilalla.

Linjalla.jpg

Ihanaa, paluumatkalla latukone ajoi minua vastaan. Pääsin ihan perinteisen uraa hiihtelemään kotiin päin.

Perinteisen%20ura.jpg

Ja aurinkokin alkoi pilkistellä. Nyt se paistaa tosi kirkkaasti, kun katselen työhuoneen ikkunasta ulos.

Perinteisen%20ura%202.jpg

Kaunis kiitos ladun tekijöille ja latupoolille.

 

tiistai, 14. helmikuu 2017

Linnuillakin on ystävänpäivä

Lumikenkäilin Lähtevänojan vanhalle sillalle. Koskikara lennähti jonkun matkan päähän karahkalle. Kohta alkoi kuulua laulua, tai lauluna minä sitä pidin. Enpä ole ennen kuullutkaan koskikaran laulua, varoitusääniä kylläkin.

Koskikara5.jpg

Aikani koskikaraa seurattuani paikalle tuli toinen koskikara. Taisi ensimmäinen aloitella jo ystävänpäiväluritusta rakkaalleen, kun sai vikiteltyä toisenkin koskikaran lähietäisyydelle.

Koskikarat.jpg

Luulin, että en saanut näitä kahta samaan kuvaan, kun ojan ylle on kaatunut roimasti pajunrunkoja. Olihan ne kummatkin samassa kuvassa, vaikka toinen onkin lähes oksien takana piilossa. Samalle oksalle eivät ne kuitenkaan vielä uskaltaneet. Minua alkoi paleltamaan, joten jätin pariskunnan rauhaan.

Matkani ehti jatkua vain parikymmentä metriä sillalta, kun männyissä alkoi piipitys. Muutama hömötiainen viestitteli toisilleen. Seurasin tiaisia jonkin aikaa. Sauvani kaatui lumikenkiä vasten ja kolahti. Se oli merkki tiaisille siirtyä hivenen takavasempaan. Yksi tiaisista hyppeli polun laidan sulakohdissa.

H%C3%B6m%C3%B6tiainen2.jpg

Näyttää tosiaankin siltä, että hömötiaiskannat ovat pienentyneet. Aikaisempina talvina tiaisia oli parvissa kymmenittäin. Nyt niitä on vain puolenkymmentä, korkeintaan. Muutoinkin linturintamalla on edelleenkin hiljaista. Edes korppeja en ole nähnyt metsissä hiidellessäni. Joskus ne surkuhupaisesti kiertelevät yllä tai rakkuvat lähipuissa, kun kulkee kankaalla. Vähän niinkuin sarjakuvissa, tippa nokanpäässä odottavat että kuukahdan polun varteen.

Oikein hyvää ystävänpäivän jatkoa!

lauantai, 11. helmikuu 2017

Helmikuun violetit varjot

Tämä on helmikuun työ väriterapiahaasteeseen. En osannut tehdä ihan violettia maalausta, mutta varjot ovat violetteja. Varisteema jatkuu töissäni edelleen. Tilasin uusia vesivärejä, joten sain aikaiseksi puhtaan violetin.

Akvarelli_varis.jpg

Varikset käyvät järven jäällä tarkistamassa, että onko pilkkimiehiltä jäänyt mitään mielenkiintoista. Joskus jäälle jää pilkkijöiltä sinttejä tai järven pohjamudista nousee roskaa, jota varikset käyvät innokkaasti tutkimassa. Helmikuun auringon paiste on tosi voimakas, joten varjotkin ovat voimakkaita. Kevään valo on keltainen ja puhtaalla lumella varjo muodostuu violetiksi. Näin siis väriopillisesti.

Violetista väristä vyöhyketerapiakirjani kertoo seuraavaa:

Violetti liittyy päälakichakraan ja siten henkisyyteen, itsekunnioitukseen ja arvokkuuteen. Se on portti henkiseen tiedostamiseen, oivaltamiseen ja inspiraatioon. Violetti on hyvää tekevä väri psyykkisiin sairauksiin ja hermostollisiin vaivoihin, mutta myös iskiakseen ja päänahan sairauksiin. Täydennys väri on keltainen.

Eipä siis ole ihme, että kuninkailla ja kirkonmiehillä on nähty historian kuvissa violetteja viittoja. Eikö vieläkin kirkkotekstiileissä violetti liity jotenkin kirkkovuoteen? Rahvaalle violetti on ollut liian kallis väri. Pukeutukoon rahvas ruskeaan, harmaaseen ja mustaan. Onneksi nykyajan rahvas voi ihan rauhassa pukea päälleen violettia ilman, että joutuu kruunun herrojen hampaisiin.

Violetti vaikuttaisi olevan hyvä meditaatioväri. Tässäpä meille maan matosille tie henkistymiseen, arvokkuuteen ja itsekunnioitukseen. Katsellaan siis violetteja varjoja hangella. Se tekee hyvää.

Inspiroivaa viikonloppua!