Enpä tiennyt uuden vuoden -lehtiä tulkitessani, mitä loppiainen toisi tulellessaan. Loppiaisaattona, sunnuntaina aamulla olo oli vielä hyvä. Vetäsin sukset jalkaan ja läksin testaamaan, että mitä leudot tuulet ovat saaneet monitoimireitillä aikaiseksi. Menoa ei voinut sanoa tappiseksi. Reitti oli toki paikoin jäinen. Paikoin lunta oli juuri sopivasti, jotta suksen kantti piti. Ihmettelin, että miten minä en pysy suksen päällä, vaikka meno uutena vuotena sujui ihan mallikkaasti. Neljän kilometrin jälkeen sanoin kaverille, että käännyn kotiin. Reidet tutisivat kuin haavan lehdet. Kotona ihmettelin, että henkeäkin ahdistaa moisen pikkulenkin jälkeen. Tällaista ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun ruokaremontin tein. Siitähän se sitten alkoi, matka punkan pohjalle zombiksi. Vielä sunnuntai-iltana jaksoin käydä Sohvin tykönä mussuttamassa monen sortin päivällisen, mutta silloin jo yritin yskiä keuhkoni pihalle. Tapahtui niin kuin Veikko Huovisen kirjassa. Pikkuhiljaa virus kaivertautui astamasiin keuhkoihini ja lähes kirjaimellisesti vei jalat alta keskiviikkona. No mikäs pahan tappais. Sieltä punkan pohjalta minä nousin lauantaina. En entistä uljaampana fenix-lintuna vaan lähinnä zombina, joka ryömii ylös haudastaan.

Siitä alkoi maailma pikkuhiljaa taas avautumaan. Kissakin huomasi, että emäntä palasi tajuihinsa. Koko punkan pohjalla olo aikana kissa ei mennyt keittiön lukutuoliin, josta me kaikessa rakkauden hengessä yleensä taistelemme. Sen sijaan sairastamiseni ajan kissa kyhjötti nahkapallilla, jolla minä ruukaan pitää koipiani lukutuolissa istuessani. Lauantai-aamuna kissa kuitenkin päätti emännän jo olevan tarpeeksi terve ja ehättäytyi keittiön lukutuoliin. Mitähän tuostakin voisi päätellä?

Maailman avautumista auttoi myös, että aamiaispöydässä voi normaaliin tapaan käydä dialogia kanssavelallisen kanssa. Se menee yleensä niin, että kumpikin lukee omaa älyhärpäkettään ja heittää sieltä komentteja ja pätkiä tekstistä toiselle. Kumpikaan ei yleensä kuuntele aidosti toista, vaan vuoropuhelu on luokkaa: "Ymph, niin, joo, ääh, no onpas": Nyt tulikin yllättävä kommentti minun lukemaani ja ehkä jotenkin kommentoimaani Ylen uutiseen saunakuolemien noususta. Pöydän toiselta puolen tuli säälivä katse ja sana: "Blondi". Joopa, joo. Minkäs sille voi, jos ihminen ei lue edes otsikkoa kunnolla loppuun tai mieltää saunakuoleman jotenkin saman tyyppiseksi sanaksi kuin vaikkapa metsäkuoleman. Maailmallahan huudetaan nyt koko ajan metsäkuolemista ja nekin nyt näyttävät olevan kovasti nousussa. Et silleen. Onhan toki edistystä, että pääsee zombi-asteelta blondi-asteelle. Blondiushan on mielentila eikä kyse missään nimessä ole hiusten väristä.

Eilen vielä postilaatikolla käynti sai kovankin rääkin tuntumaan lasten leikiltä, mutta tänään ikkunasta vilkkuva jääkenttien kutsu sai minut viekoiteltua oikeasti ulkoilemaan. Mikä ihana tunne viikon sisällä olon jälkeen päästä ulos. Joten minäpä vien teidätkin kanssani katsastamaan jääkenttiä.

Jäälle nousi lauhoina päivinä vesi, joka sitten jäätyi riitteeksi. Tuuli rikkoi riitteen ja painoi sen kortteikon reunaa vasten pieniksi harjanteiksi. Siinä jää sitten jäätyi taas uuteen muotoonsa.

Jään särmistä aurinko heijasteli, saaden aikaan jatkuvan välkehtimisen ja välähtelyn. En tiedä, että mihin tätä vertaisi.

Aurinko paistoi täydeltä terältä. Tammikuun aurinko ei kuitenkaan lämmitä ja järvellä kävi navakka tuuli. Muutamasta pakkasasteesta huolimatta kunnon toppavaatetus oli kyllä tarpeen.

Kuljin jäätä pitkin kohti monitoimiuraa. Vielä yksi kuva ennen, kuin hyppäsin rantatörmälle ja siirryin uralle.

Monitoimireitillä kuljin padolle, jossa yllätys, yllätys, taas otin taas kuvia. Ne jätän kuitenkin toiseen kertaan, ettei tule kuvaähkyä. Tarkoitukseni oli kulkea nastakengillä tamppaamamme lumikenkäreitti. Naapurimme laitatti sillan viiksiojaan maansa kohdalle, jotta monitoimiuralta voi poiketa siinä kohden metsään. Sitä olemme nyt hyödyntäneet lumikenkäillessä.  Sillan kohdalle päästyäni muutin mieleni. Olisihan tuosta terve päinen ja terve jalkainen mennyt ylitse. Pääni ja jalkani alkoivat taas tuntua sen verran huteralta, että suunnitelmani muuttui.

Eipä reippailu olisi tarvinnut sen raskaampi ollakaan. Kummasti jalka tökkäsi kotimatkalla jo risuihin. Kameran kanssa kulkemisessa toipilaana on se hyvä puoli, että kiirettä ei tule pidettyä. Enemmänkin homma on sitä kässehtelyä.