Kun pakkanen paukkuu nurkissa, on mukava käpertyä leivinuunin viereen lukemaan koukuttavia tarinoita. Pieni kilpailu meillä on nyt nojatuolista Mölli-kissan kanssa. Sekin tykkää makoilla leivinuunin lämmössä. Seuraa aina kauhea valitus, kun emäntä kippaa kissan tuolista pois. Minun kirjamakuni on aika yksi oikoinen, hyvin paljon dekkareita, joskus sekaan jotain muuta. Kirjastosta mukaani lähti kolme kohtalaisen uutta dekkaria, joista kaksi on brittiläisiä ja yksi norjalainen.

Tammikuun%20dekkarit.jpg

Luin ensi Stephen Boothin Umpikujan. Kirja on itsenäinen jatko-osa Boothin aikaisemmille kirjoille. Kirjan sijoittuu kuihtuvalle kaivostoiminta-/maatalousalueelle. Ben Cooper on nykyisin rikoskomisario, jolla on tietysti paljon menneisyyden painolastia mukanaan. Jos piti tv-sarjasta Syrjäinen maa, tämä dekkari iskee todennäköisesti. Jotain samaa on Syrjäisessä maassa ja Boothin kirjoissa. Kirja on aika perinteinen brittiläinen dekkari. Suosittelen dekkarin ystäville. Pieni minäni takertuu aina näihin maaseutukuvauksiin. Onkohan maanviljelijät ja maatilat siellä todella tuollaisia, kuin kirjassa kuvaillaan.

Jan-Erik Fjell on minulle täysin uusi kirjailija. Häneltä on ennen tätä kirjaa ilmestynyt ainakin yksi dekkari aikaisemmin. Tämä on paljon raadollisempi lajissaan kuin Boothin kirjat. Kirjan kannessa vertailtiin hiukan Fjelliä ja Jo Nesbøta. Jotain samaa synkkää raadollisuutta on molemmissa. Kirjan poliisisankari on Anton Brekke, joka ei ole kaikkein sympaattisin sankari. Brekkeä voisi verrata Beck-kirjojen Gunvald Larssoniin, siis mielestäni aika ihanan inhottava tyyppi. Taattua pohjoismaista tyyliä on tämä kirja. Ken tykkää Nesbøsta, lukee tämänkin varmaan mielellään.

Kolmas kirja on Peter Robinsonin Paha poika. Robinsonilta on ilmestynyt tätä ennen useita kirjoja. En muista varmasti lukeneeni kirjailijan muita kirjoja, vaikka välillä tuntui poliisisankareissa olevan jotain tuttua. Tätä voisi sanoa pikkuisen pohjoismaisuuteen vivahtavaksi brittiläiseksi dekkariksi. Tarina ei ole ihan puhtaasti perinteistä brittiläistä kerrontaa. Siinä on osittain samaa kerrontatyyliä kuin pohjoismaisissa dekkareissa. Kuitenkin kirjan tunnistaa brittiläiseksi, vaikka paikan nimiä ei tuntisikaan. Kirja on kerrottu hyvin, vaikka kirjan poliisisankari Alan Banks ei minussa hirveästi sympatioita herätä. Johtuneeko, että en ole lukenut aikaisempia kirjoja, enkä katsonut tv-sarjaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Banksista ja hänen komisariostaan Annie Cabbotista puuttuu särmää. Kirja etenee vauhdikkaasti, joten pisteet siitä. Kun kirjan aloitti, ei voinut lopettaa kesken. Juoni kumminkin tempaisi mukaansa. Ai niin, kirjan henkilöt ovat osittain aika tyhmiä, kuten tosi elämässäkin.