Kullaoja on pieni joki Sallan Naruskassa. Suomen vesiputoukset sijoittavat Kullaojanputouksen Sallan Naruskaan ja Itä-Lappiin. Minä olen tottunut puhumaan Sallasta Koillis-Lappina paikallisten ystävieni tapaan. Aika itäiseltä Naruska ainakin tuntui, mutta missähän Itä-Lappi sitten oikeasti lienee. Sitäkin on joskus tullut mietittyä. Väliäkö hällä onko Kullaoja sitten itää vai kolillista, perille osasimme yli tunnin ajomatkan jälkeen Sallatunturilta.(Ei tullut katsottua tarkkaa aikaa, kun lomalla olimme.) Opasteet olivat hyvät, kun uskoi, että matkaa ei voi jouduttaa. Kullaojanputoukselle pääsee ajamalla Sallan kirkonkylältä Savukoskelle päin. Kotalassa käännytään Naruskaan menevälle tielle ja ajetaan niin kauan, että vastaan tulee kyltti: Maantie päättyy. Lupaavaa eikö totta? Siitä kuitenkin käännytään Värriöntielle ja kierretään Naruskajärvi. Aikansa ajettua tulee levennys tiessä ja opastekyltti Kullaojanputoukselle. Siitä ei ole kuin 600 m patikoimista putoukselle. Näin märän kelin aikaan kannattaa varata pitävät kengät, koska polku on kivikkoinen ja korkeuseroakin löytyy. Polku on merkitty ja kuljettu, joten perille löytää.

Putouksen yläpuolella Kullaoja ei näytä kovin massiiviselta. Lähinnä se vaikuttaa olevan puro pahanen.

 

Putouksen niskalla tilanne kuitenkin muuttuu. Virtaama näyttää monin kertaistuvan.

 

Putousten sarja mutkittelee alaspäin.

 

Ensimmäinen putousosuus on ehkä näyttävin.

 

Putouksen alla olevan pienen suvantovaiheen jälkeen putousten sarja jatkuu pienemmillä osuuksilla.

 

Putouksella on hyvät portaat jyrkimmässä kohtaa. Kuitenkin joutuu myös kulkemaan Kullaojan vartta, jossa maasto on kivistä. Ei siis kannata höseltää.

 

Putousten sarja päättyy pieneen lampeen. Putousten sarjaa on hankala saada kuvattua samaan otokseen, joten kiipesin kalliolle katsastamaan kuvausmahdollisuutta. Taas olivat pitävät kengän pohjat tarpeen. Ihan kallion reunalle en uskaltanut mennä. Putoaminen voisi olla kivulias. Lampikuvan otin ylhäältä kalliolta.

 

Kullaojanputouksen parkkipaikan vieressä oli kyltti Kelotus-koealueesta. Sinnehän tietysti piti talsia katsomaan, että miten on homma onnistunut.

 

Hmm... Ei ihan lupaavalta näytä uusien nopeakelojen kohtalo. Osa ainakin näytti lahoavan. Osassa oli vielä toiveita.

 

Metsähallituksen luontopalvelut on tehnyt hyvää työtä uusien rakenteiden ja opasteiden kanssa. En tiedä, että mille Metsähallituksen osastolle kuuluu siivota Kelotus-koealueelle tuodut tynnyrit. Kaksi tynnyriä ja muutama muovikansisteri koristi aluetta vieläkin.

 

Parkkipaikalta käänsimme auton keulan takaisin tulosuuntaan. Tällä kerralla emme jatkaneet Värriön erämaahan. Siellä käyntiin pitää varata reilusti aikaa. Takaisin tullessa pysähdyimme juomaan termarista kahvit Naruskajärven rannalla. Vaikka olimme kaukana Keskeltä ei mitään, Ihan kaiken takana, sivistys ylsi tänne asti. Naruskajärvellä on runsaasti mökkejä. Täällä tuntui olevan eräilijäkansaa. Vähemmän eräilijäkansaan kuuluvalle on hyväksi, että kännykkä kuuluu ja karttasovellutukset pelaavat älyluurissa täälläkin. Tosin jossain kohden hiukan takkuillen.

 

Kahvit juotuamme palasimme Värriöntielle ja takaisin Maantie päättyy -kyltin kohdalle. Vaihtoehtona retken jatkamiselle oli joko Karhutunturi tai risteyksestä ei maantielle eli kohti Tuntsaa. Päädyimme jättämään Naruskan maantien selän taakse ja ajamaan metsätietä kohti Tuntsaa. Paikallinen kaverimme valisti, että tästä teiden risteyksestä ei ole pitkä matka Kuskoivalle. Tässä kohden mainitsen, että paikallisten Ei pitkä -matka on eri matka kuin Lapin eteläpuolisten ihmisten Ei pitkä -matka.

Koska kuvia reissusta tuli satoja. Jatkan tarinaa Kuskoivan reissusta tuonnenpana. Mukavaa syyskuista lauantai-iltaa.