Elämä alkaa pikkuhiljaa palautumaan normaaliin uomiinsa lentsun jälkeen. Tätä todistaa jo perheen sisäisten tietokilpailujen ja arvoitusten paluu aamupuuron kaveriksi.

Perheen jäsen J loihti ilmoille kysymyksen: "Arvaa mikä oli eniten käytetty energialähde vuonna 18?"

Toveroisen mietyttäni vastasin: "Puu tietenkin".

Sitäpä seurasi vastakysymys: "Miten niin tietenkin?"

Vastaus: "No, kun puuta poltettiin lämmityksessä."

Jäsen J: "Vastaus oli kyllä oikea, mutta metsäteollisuuden jäteliemiä käytettiin energiana, jolloin puupolttoaineiden kulutus kattoi 27 % kokonaisenergiasta. "

Minä: "Ai, sinä tarkoitit vuotta 2018. Minä luulin, että tarkoitit vuotta 1918."

Tästä voikin tehdä sen johtopäätöksen, että minä olen juuttunut viime vuosisadalle tai peräti viime vuosituhannelle. Voihan tästä viritellä myös kysymyksen, että onko vastaus oikein, jos lähtöolettamus on väärä. Nykyisten lehtikirjoistusten ym. juttujen valossa on yks' hailee, onko lähtöolettamus oikein, kun vaan johtopäätös on oikein omalta kannalta. Asiantuntijathan ovat maksettu toistamaan turhia faktoja. Ei tutkimuksilla ole mitään tekemistä oikeiden tietojen kanssa. Kun ihmisen aivot jymähtävät väärille urille, käy niin kuin minulle, juuttuu väärälle vuosisadalle ja tuhannelle. Mitäs' siitä, OLIN KUITENKIN OIKEASSA!!!

Yritin etsiä tähän kuvaa, jossa olisin hirvittävän oikeassa olevan näköinen. Sitä ei kumminkaan löytynyt, joten nappasinpa tähän kuvan lumikenkäilyreissulta ennen loppiaista eli 4. tammikuuta kuluvaa vuotta. Silloin oli vielä sen verran lunta, että metsässä pystyi lumikenkäilemään. Voitte kuvitella, että minä olen tuo kuollut lehti, joka on hautautunut puolittain lumeen. Siinä on ehkä jotain symbolista liittyen hautautumiseeni viime vuosisadalle.

Luonnossa kauneus on nyt hyvin paljasta. Lähinnä tulee mieleen sana: graafinen. Kuvat ovat jotenkin pelkistettyjä, paljaita oksia lumesta pilkistämässä, kuolleita lehtiä kuivuneena oksiin. Väriä maisemaan tuovat vain ikivihreät kasvit. Liekoja pilkistää lumen alta. Tällä lumikenkäreissulla oli kovin hiljaista. Ei kuulunut lintujen ääniä, vain tuuli humisi puissa.

 

Jälkijättöisesti olen siivonnut pois joulua Nuutin päivän jälkeen. Joulukuusi kesti hyvin Nuutin päivän ylikin. Tiistaina riisuin kuusesta pois koristeita ja samalla pakkasin pois kasan muistoja. Koristelaatikkoon tuli pakattua joulupallojen myöstä muistoja niiden lahjoittajista, edemenneistä läheisistä. Koristeiden myöstä laatikkoon päätyivät myös muistot pienen perheen ensimmäisistä jouluista tällä tilalla. Olipas haikeaa. Nuutin päivän toipilaslenkillä kuvasin padolla jäähelmiä. Jäähelmet ovat kuin muistojen helminauha. Pätkä sieltä, pätkä täältä, osa muistoista on ilmeisesti niin arkipäiväisiä, että ne olen unohtanut.

Minä olen vähän kuin se tonttu siitä vanhasta joululaulusta. Ajan virtaa olen kuulevinani. Kovasti tummalta näyttää minun ajan virta kuvan perusteella. Vaikka Nuutin päivä olikin aurinkoinen, aurinko paistaa niin matalalta, että sen säteet eivät pääse puron uomaan. 

Mutta paistaa se päivä risukasaankin. Penkalla polkua tallatessani toipilaan mieltä piristi auringonsäteet, jotka saivat kuuran kimaltelemaan. 

Eihän luonto nyt ihan väritön ole. Kauneus on vain hyvin pientä tai sitten mahdottoman suurta.

Tänään satoikin sitten kunnolla vettä. Nyt jaksoin jo tehdä kunnon lenkin ja kastuin litimäräksi. Ei auttanut kalvotakki- ja housut sekä -kengät. Kaikki olivat märkiä. Huh, mikä tammikuu. Hiihtokelit ja lumikenkäilylumet ovat nyt mennyttä täällä järvimaisemassa. Pitää siis odotella uutta talvea.