Ajokoirana olo on rankkaa. Olin pyöräilemässä kotiin, kun metsäkauriit tulivat polulla vastaan. Siitäpä ne pyörähtivät mummulan pihalle ja siitä meidän pellolle. Kujaa kotiin polkiessani näin kaksi kaurista vadelmapellolla. Huusin niille, jotta häipyisivät. Ei mitään vaikutusta. Polin pellolle pyörällä. Huiskin ja huusin. Ei mitään vaikutusta. Hylkäsin pyörän ja huiskin ja huusin. Vadelman versoja napsiva lurjus katsoi parhaimmaksi poistua takaoikeaan. Toistapa ei enää näkynytkään. Kuljin pitkin rivinvälejä toista ryökälettä etsien. Se löytyi kaikessa rauhassa köllöttelemässä rivivälistä.

Mets%C3%A4kauris1.jpg

Vaati ihan reipasta lähestymistä mekkalan kera, jotta siirtyi penkin toiselle puolen.

Mets%C3%A4kauris2.jpg

Eipä mennyt kauas. Odottelua saskatoonimaan ja toisen vadelmamaan välissä. Luuli varmaan, että luovun takaa-ajosta.

Mets%C3%A4kauris3.jpg

Kauriit taisivat saada väsytystaktiikalla voiton. Siirtyivät pikkuhiljaa talouskeskuksen vierestä rantametsikköön. Sieltä on hyvä taas tehdä hyökkäyksiä kotipihan lähellä oleville vadelma- ja mansikkaviljelyksille. Viime yönä puoliltaöin kiljuin niille takkahuoneen ovelta, kun olivat syömässä omenapuun oksia. Tämä emo opetti viime syksynä vasansakin kulkemaan viljelyksillä ja pihoilla. Huonot tavat johdattavat vielä nämä kauriit nahkurin orsille.

Pitäisköhän minun hankkia koira?