Samalla reissulla, kun kävimme katsomassa Kullaojanputousta, suunnistimme Kuskoivalle. Kuskoivalle päästäkseen laiskan sitkeän autoilijan tulee ajella Naruskantietä niin pitkälle, että tulee vastaan Maantie päättyy -kyltti ja jatkaa siitä matkaa metsätietä. Me tulimme Värriöntieltä ja käännyimme tälle Tuntsalle menevälle metsätielle. Tästä rityksestä kaverimme mukaan Nuoluskurulle menevälle tielle ei ole kovin pitkä matka. Me ajella hytkytelimme, jos ei ihan koko päivää, niin melkoisen rupeaman. Kuljettaja huuteli takapenkin kartanlukijalle, että vieläkö on pitkälti. "No on, on", vastailin minä ja tuijotin karttaselainta. Kovin hitaasti sininen täppä kartan päällä liikkui. Aikansa köröteltyämme saavuimme Nuoluskurulle menevän tien ristykseen. Matkaa taisi olla parikymmentä kilometriä Värriöntien risteyksestä eli ei siis kovin pitkä matka. Nuoluskurulle menevä tie vaatii jonkin maastokelpoisen ajoneuvon, jotta kodalle asti pääsee. Toinen vaihtoehto on pistää jalkaa toisen eteen ja talsia noin neljän kilometrin matka Tuntsantieltä tätä kärrytietä pitkin tai reilusti pitemmästi UKK-reittiä pitkin, joka kulkee Tuntsantien poikki useita kilometrejä aikaisemmin. UKK-reitti kulkee Kuskoivan reunamilla Nuoluskurun kodalle, mutta ihan tunturin huipulle se ei nouse.

Kun on lähes kaiken selän takana, luulee saavansa olla ihan yksikseen tai kaksikseen tai kaveriporukalla.

 

Nuoluskurun kodalle päästyämme huomasimme kodalla olevan useita autoja ja kodassa ihmisiä tulistelemassa ja koiria haukkumassa. Päätimme kipaista ensin lenkin Kuskoivalle ja tulistella vasta sitten.

 

Alkumatkasta hipotteli hieman räntää, mutta muuten sää suosi. Aurinko ei paistanut, mutta eipä satanutkaan. Tuuli hiukan. Polku oli alussa hieman kostea, kun se kulki kurun reunalla olevien rinteiden alla. Ylemmäksi mentäessä polkukin kuivui. Maaruskaa oli.

 

Kuskoiva siintää kivisten kumpujen takana. Alue taitaa olla ns. tunturiylänköä. Kovasti nousua oli matka Sallan kirkonkylältä tänne. 

 

Liuskottuneet kalliot ovat kuin muinaisten jättiläisten asumusten raunioita. Silmä hakee niissä muotoja. Ihan kuin olisivat sortuneita kivirakennelmia. Taitavat kuitenkin olla jääkauden ja aikojen rapauttamia muodostelmia kallioissa.

 

Eväät jätimme autoon. Onneksi luonto tarjoili matkan varrella evästä. Se oli kattanut kivipaadelle silmän ja suun ruokaa. Pääsimme maistelemaan ihan ensimmäistä kertaa elämässä riekonmarjoja. Minun mielestäni maku muistutti hiukan variksenmarjaa. Siemenkin oli aika iso marjan sisällä. Riekonmarja sisältää netin lähteiden mukaan runsaasti C-vitamiinia. Ehkäpä se sen vuoksi maistuikin variksenmarjaa hiukan happoisemmalle. Se on variksenmarjaa isompi ja isompi mustikkaakin. Tunturin rinne sai osittain värinsä riekonmarjan laajoista kasvustoista. Paikoin riekonmarja kasvustot olivat jotenkin kuihtuneet. Tunturin rinne ei ole kaikkein otollisin kasvualusta useimmille kasveille, mutta sitkeimmät kukoistavat.

 

Tunturin päälle päästäksemme, jouduimme poikkeamaan merkityltä reitiltä. Tunturin rinne on pitkälti kivirakkaa, jonka välissä on varpujen peittämiä kunttajuotteja. Lähdimme nousemaan tällaista kunttajuottia pitkin ylöspäin. Siinä kulku oli helppoa. 

 

Kuskoivalta aukenivat upeat näkymät. Kaverimme oli ihan oikeassa. Tänne kannatti kyllä tulla.

 

Tämä tunturi tai tunturijono näkyy Kuskoivalle Tuntsantien ylitse. En muistanut katsoa selaimesta, että mikä tunturi voisi olla kyseessa Kuskoivalla ollessa. Yritin katsella kartasta jälkeenpäin, mutta enpä osaa hahmottaa oikeaa tunturia. Saa pistää kommenttikentään tunturin nimen, jos tietää.

 

Pyörin väkkäränä tunturin päällä kuvia räpsien, joten ilmansuunnatkin taisivat unohtua. Näkymät olivat upeat katselipa mihin suuntaan tahansa.

 

Onneksi sen verran pidimme huolen ilmansuunnista, että osasimme lähteä laskeutumaan oikeaan suuntaan reittiä kohden. Osasimme takaisin Nuoluskuruun. Kävin kurkkaamassa, että millaisiin maisemiin lähtee reitti kohti Tuntsaa. Värimaailma ainakin näytti hyvin kauniilta. Kiviäkin näytti olevan.

 

Päivä oli kääntymässä jo iltaa kohden. Kodalta lähtivät viimeisetkin kulkijat. Meille jäivät hyvät makkaratulet. Tulistelimme ja mussutimme eväämme kodassa. Kodan ulkonäkö poikkesi hieman täkäläisistä taukopaikoista. Ovi oli nostettu ylös maan jamasta. Ehkäpä kuruun tuppaa tupruttamaan talvisaikaan lunta. Ovi pitää saada auki lumenkin aikaan.

 

Matka Nuoluskurusta Sallaan on sen verran pitkä ja hidas, että päivä kääntyi jo hyvinkin iltaan saavuttuamme Sallaan. Naruskan ja Tuntsan suunnan retket ovat ihan kokopäivän retkiä, vaikka autolla surauttaisikin.

Se päivä oli iloinen ja enimmäkseen autoilua, mutta seuraava päivä olikin oikeaa patikointia. Toinen lomapäivä kului Ruuhitunturin kierroksella. Siitäkin on kymmeniä kuvia, joten oman juttunsa sekin saa.

Mukavaa viikonloppua ja alkanutta lokakuuta!