Marraskuun alun harmaiden päivien jälkeen viime viikonlopun ja tämän viikon alun aurinkoiset päivät ovat olleet mannaa sielulle. Minulle marraskuu on kuukausi, jolloin on lupa huokaista. Silloin ei haittaa, vaikka aurinko ei aina paistakaan. Kuitenkin auringon ilmaantuminen taivaan rannan yläpuolelle saa töppösiin liikettä vähän enemmän kuin tihkusadepäivä. Töppösten liikuttelun seurauksena pläjäytän pöytään nyt koosteen marraskuisista valoilmiöistä.

Lauantaina aamu valkeni pitkästä aikaa kirkkaana. Rantapolun varteen matalalta paistanut aamuaurinko teki pieniä valoläikkiä. Minä ihmettelin, että kuinka voikaan valon väri vaihdella vuorokauden ajasta ja vuoden ajasta riippuen.

Sunnuntai-aamuna lähdin ojan varteen katsomaan löytyisikö tiaisia tai koskikaroja kuvattavaksi. Hömötiaiset tulivat parvena vastaan jo padolla, mutta osoittautuvat liian vikkeläksi minun kuvaustaidoilleni. Sen sijaan ojan varren pellolla sädehti. Tihkusateisten päivien pisarat olivat jäätyneet ja aurinko sai jäätyneet pisarat kimaltelemaan sateenkaaren kaikissa väreissä. Harmi, kun kamera ei pysty tallentamaan kaikkia bling-blingiä.

Maanantai-päivä kului muuten vaan metsässä rypiessä. Illalla jäätynyt järvi peilasi iltaruskon. Tuuli oli vaan niin kalsea, että pitempää kuvaussessiota ei verkkareissa ja t-paidassa tarennut tehdä.

Kun iltarusko loimotti etelän suunnalla, idässä jo kuu mollotti. Nyt tästä jäniksen lampusta olemmekin saaneet nauttia monena iltana. Tänäänkin iltalenkin näki tehdä ilman otsalamppua. Kamerassani on toiminto: yökuvaus käsivaralta. Se ottaa muistaakseni kolme tai neljä kuvaa peräkkäin ja yhdistää ne yhdeksi kuvaksi. Aika rakeinen kuvasta tulee. Sävytkään eivät ole niin hienoja, kuin jalustan kanssa pitkällä valotusajalla otetuissa yökuvissa.

Tämän päivän kuvat ovat jälleen padolta. Padon alapuolella laskee viiksioja Lähtevänojaan. Minulla on tällainen kahluupaikka viiksiojassa, josta hyppelen ojan toiselle puolen. Näin vähän veden aikaan ei ole ongelma hypätä kivelle ja rannalle, mutta ojan pohjalta könyäminen ylös on joskus vähän työlästä.

Viiksiojan reunoille oli jo muodostunut jääpitsiä. 

Tänään puolenpäivän jälkeen auringon valo oli lähinnä okran väristä. Niinpä Lähtevänoja olikin kullan ja hopean väreissä.

Kävinpä kokeilemassa myös järven jään kantavuutta. Jäätä kahden pakkasyön jälkeen on noin pari kolme senttiä. Joten kyllä se ritisi heti rannassa. Hiippailin kuitenkin ottamaan kuvan jään alaisesta elämästä.

Mies tuumikin, että kyllä se jo pilkkimiehen kestää. Minä kuitenkin palasin rannalle. Halusin säästää vaelluskenkäni kastumiselta.

Lopuksi vielä Ennen vaanhaan -osuus: Kun olin pikkuinen likka, makasimme joskus järven jäällä serkkujen kanssa ja katselimme jään läpi kaloja. Kalat näkyivät hyvin kirkkaan jään läpi. Ne olisi pystynyt pyydystämään kolkalla. Silloin jäät olivat kirkkaita ja luistelu lystiä. Nyt luistelen vain suksilla. Luistimet ovat olleet roskissa jo aika päiviä sitten.